Unelman jälkeen

Mikä musta tulee isona? Siinäpä vasta kysymys. Lähes koko peruskouluajan mä tiesin vastauksen heti kysyttäessä. Ei tarvinnut miettiä kahta kertaa. Musta tulee parturi-kampaaja. Se oli aina ollut mun suurin unelma. Kun ekan kerran olin kampaajalla, kerroin sille määrätietoisesti että musta tulee isona parturi-kampaaja, ja sit ostan hänen liikkeensä. Kampaaja naurahti ja sanoi että onpas siinä määrätietoinen pikkutyttö. Niin mä olinkin. Muistan sen päivän kun yhteishaun tein, muistan sen päivän kun sain soveltuvuuskoekutsun jota en uskonut saavani. Soveltuvuuskokeissa mä olin aivan liekeissä, mä tein AIVAN KAIKKENI koko sen 8 tuntia mitä siellä vietin. Kun vihdoin pääsin autoon päivän jälkeen, nukahdin heti.

Mä olin turkissa parhaan kaverin ja sen perheen kanssa kun koulutulokset julkastiin. Muistan kun kaverin perheen kanssa selattiin listaa netissä. Sieltä löytyi mun nimi! Mä en rehellisesti koskaan oo ollut itsestäni yhtä ylpee kun sillon. Mä olin askeleen lähempänä unelmaani, kaikki ovet oli auki.

Mulla oli selkee suunnitelma, valmistua ja olla loistava. Hehheh, vaatimattomuus ei ole mun juttu. Koulu oli mun uus lempipuuha, mä rakastin opiskella alaa josta nautin, kotona opiskelin lisää ja imin tietoa kun pesusieni. Ekan vuoden jälkeen sain stipendin. Tokana vuonna sama intohimo opiskeluun jatkui, rakastin alaa koko sydämestäni. Sain toisen stipendin. Tokan vuoden loppupuolella sain myös ensimmäisen allergisen reaktion. Sillon en sitä vielä osannut yhdistää mihinkään.

Kolmantena vuonna reaktiot alkoivat voimistua, oli ihottumaa ja kurkun turpoomisia. Kannoin mukanani kokoajan lääkkeitä. Alettiin epäillä josko se liittyis ruuan sijasta alan kemikaaleihin. Kohtausten voimistuessa ja monien piikkien ja seurantaosastokertojen jälkeen mä aloin tajuamaan itse, että mun suurin unelma saattoi olla taputeltu ennenkuin mä edes olin alalle päässyt. Mua suututti, mua masensi. Mä halusin niin, ja sit se vietiin multa pois. Päätin kuitenkin valmistua. Opiskelumotivaatio kärsi aivan suunnattomasti. Koin olevani muiden alapuolella. Oli jo lähellä, etten olisi valmistunut ollenkaan. Skarppasin ja kirin muut kiinni, valmistuin.

Kun mä mietin mikä musta tulee isona, nään itseni yhäkin parturi-kampaajana. Se vaan nyt ei ole mahdollista. Kun kaikilla ympärillä olevilla ystävillä on suunnitelma valmiina, elämä aikataulutettu suunnitelman ympärille ja suunnitelmaa hiottu vähintään viimeiset 10vuotta. Mullakin oli. Kyllä mä myönnän, mulla on aivan sairas ahdistus asiasta. Taskut niin tyhjät kun olla voi.Tuntuu epäreilulta. Mitä teet kun et voi omaa unelmaa enää toteuttaa? Etsit uuden? Niinhän se elämä menee. Ei sitä tiiä vaikka joskus paluun tekisin alalle, jollain muulla keinoin. Yks tie sinne päättyi, mitä sitten? Mä etsin toisen, ja mä teen sen minkä täytyy.

Mä aion onnistua!

-Johanna R